Käytännössä verensokerin lääkehoito on lähes aina tarpeen, vaikka elintapojen korjaaminen onkin hoidon kulmakiviä. Kun tyypin 2 diabetes todetaan, aloitetaan heti metformiinihoito yhdessä elintapahoidon kanssa. Hoidon tehoa arvioidaan 3–6 kuukauden välein. Jos sinulle asetettuja tavoitearvoja ei saavuteta, hoitoa tehostetaan lisäämällä suun kautta otettavia lääkkeitä ja/tai aloittamalla pistoshoito. On erittäin tärkeää, että otat aina sinulle määrätyt lääkkeet säännöllisesti ohjeiden mukaan. Aloitettua lääkehoitoa ei pidä lopettaa omatoimisesti, vaan neuvottele lääkärisi kanssa, jos lääkehoidossa on jotain ongelmia.

Tablettilääkkeet

Metformiini on tyypin 2 diabeteksen ensisijainen lääke ja sen käyttö suositellaan aloitettavaksi heti sairauden toteamishetkellä. Metformiinia voidaan käyttää yksinään tai yhdessä muiden lääkkeiden kanssa. Metformiini estää maksan sokerituotantoa ja lisää jonkin verran myös lihasten insuliiniherkkyyttä. Metformiini ei lihota eikä laske liikaa verensokeria. Metformiinihoidon aloitukseen saattaa liittyä vatsavaivoja (ripuli, vatsakivut), jotka yleensä helpottuvat hoidon jatkuessa. Mahdollisten vatsavaivojen välttämiseksi metformiinin käyttö kannattaa aloittaa vähitellen annosta suurentaen, ja lääke on hyvä ottaa ruokailun yhteydessä.

Tutkimuksessa metformiinihoidon on todettu vähentävän sydäninfarkteja ja ennenaikaisia kuolemia. Muilla diabeteslääkkeillä tai insuliinipistoshoidoilla ei vastaavia tuloksia ole osoitettu.*

Gliptiinit eli DPP-4-estäjät lisäävät GLP-1:n pitoisuutta elimistössä. GLP-1 on suoliston erittämä hormoni, joka lisää insuliinieritystä haimasta verensokerin ollessa koholla, lisää kylläisyyden tunnetta ja hidastaa mahalaukun tyhjenemistä. Gliptiinihoito ei aiheuta painonnousua tai verensokerin liiallista laskua.

Sulfonyyliureat lisäävät insuliinin erittymistä ja vapautumista haimasta. Ne alentavat sekä aterian jälkeistä veren sokeripitoisuutta että paastoverensokeria. Sulfonyyliureoita käytetään usein yhdessä muiden lääkkeiden, kuten metformiinin, insuliiniherkistäjän tai insuliinin, kanssa. Sulfonyyliurea saattaa laskea verensokerin liian alas (hypoglykemia) esimerkiksi liikunnan yhteydessä tai ateriavälin pitkittyessä. Sulfonyyliureahoidon yhteydessä paino herkästi nousee.

Glinidit (ns. ateriatabletit) lisäävät ensivaiheen insuliinineritystä haimasta ja niiden vaikutusaika on lyhyt (muutamia tunteja). Ne otetaan aina ennen ateriaa. Annosta voi tarvittaessa säätää aterian hiilihydraattimäärän mukaan. Glinidien käytön yhteydessä matalan  verensokerin vaara on pienempi kuin perinteisillä sulfonyyliureoilla.

Insuliiniherkistäjä pioglitatsoni on rasvakudoksen ja lihasten insuliiniherkkyyttä parantava lääke. Sitä  käytetään lähinnä muiden tablettilääkkeiden lisähoitona. Haittavaikutuksina voi esiintyä turvotusta, sydämen vajaatoiminnan pahenemista ja luunmurtumien riskin suurenemista.

SGLT-2:n estäjät lisäävät sokerin erittymistä virtsaan. Ne pienentävät sekä aterian jälkeistä verensokeripitoisuutta että paastoverensokeripitoisuutta, eivätkä aiheuta liiallista verensokerin laskua. Niitä voidaan käyttää joko yksinään tai yhdistettynä muihin verensokeria alentaviin lääkkeisiin. Haittavaikutuksena voi esiintyä kolesterolipitoisuuden suurenemista, painonlaskua tai lisääntyneitä virtsatie- ja genitaali-infektioita.

Pistettävät lääkkeet

Insuliinihoito toteutetaan yksilöllisesti. Insuliinin laatu, annosten koko, pistosten määrä ja pistosajankohdat vaihtelevat. Yhdistelmähoidossa käytetään pitkävaikutteista perusinsuliinia yhdessä suun kautta otettavien lääkkeiden kanssa. Monipistoshoidossa pistetään pitkävaikutteista perusinsuliinia 1–2 kertaa vuorokaudessa ja pika- tai lyhytvaikutteista ateria-insuliinia ennen aterioita. Joskus hoito toteutetaan käyttämällä sekoiteinsuliinia, joka sisältää sekä ateria-insuliinia että perusinsuliinia.

GLP-1-johdokset, eli inkretiinimimeetit, jäljittelevät elimistön oman GLP-1-hormonin vaikutusta. GLP-1-johdosten käyttö ei lihota ja saattaa jopa vähentää painoa. Valmisteet eivät aiheuta verensokerin liiallista laskua, mutta voivat aiheuttaa pahoinvointia hoidon alkuvaiheessa.